Vaikka hiisihankkeen puitteissa on pystytty löytämään ja paikantamaan melko suuri määrä eri tavoin pyhinä pidettyjä, kunnioitettuja tai pelättyjä paikkoja, ovat tiedot rituaalisesta käyttäytymisestä näissä paikoissa vähäisempiä.
Pyhien luonnonpaikkojen joukosta löytyy pieni mutta mielenkiintoinen joukko niin sanottuja ”kumarrus- tai halauskiviä.” Yksi sellainen on Liedon Lohelan Maisu, joka seisoo metsänreunassa aivan lähellä ikivanhaa Hämeen Härkätietä.
Paikkakunnan vanha kansa kertoo, että aina kun ”ylimaan” pitkät hevosjonot saapuivat kiven kohdalle, vietiin ensikertalaiset ”Maisua halaamaan”, ”jolleivät luvanneet viinaa matkakumppaneilleen”.
Näin kirjoittaa Uno Harva kirjoitelmassa Varsinais-Suomen henkistä kansankulttuuria, siteeraten H.A. Reinholmin jo 1800-luvulla keräämää perimätietoa. Vastaavia kiviä tunnetaan useampia lounaisrannikon ja sisämaan välisten vanhojen markkinateiden varsilta, sekä myös muualta Suomesta; mm. Oripään Teininkivi sekä Mouhijärven Mullinkivi. Suuri osa kivistä on kuitenkin tuhoutunut, tai niiden sijainti unohtunut. Yksi yhä tunnettu kumarruskivi on Kaijankivi Aurassa.
Nämä tavat eivät myöskään ole rajoittuneet vain mantereen suomenkielisen väestön piiriin. Finlands svenska folkdiktning -kokoelmasta löytyy seuraava maininta koskien Kakskerran Harjattulan edustalla olevia Kirkkoherran kiviä:
På Lappendal finns det två stora stenar, som kallas Kyrkherrarna. Om man har med sig i båten någon, som första gången far där förbi, narrar man på något sätt honom att taga hatten av sig för att hälsa på Kyrkherrarna.
Eli ruotsinkieliset saaristolaiset ovat noudattaneet täysin vastaavaa tapaa vesireitillä kohti Turkua; ensikertalainen huijataan ottamaan hattu päästään tervehtiäkseen Kirkkoherraa.
Vaikka usein kansanuskon pyhien paikkojen merkitys on tuntunut pätevän lähinnä niihin, jotka asuvat niiden lähellä ja käyttävät niiden ympärillä olevaa maata, on ohi kulkemisella kuitenkin selvästi keskeinen merkitys. Näitä ohikulkukiviä ovat kunnioittaneet pääasiassa kauempaa tulleet, joilla ei ole varsinaista suhdetta juuri niihin maihin, millä kivet sijaitsevat. Varsinais-Suomesta kartoittamistani kansanuskon paikoista yli puolet sijaitsee tien tai polun varressa. Jos tähän lisätään vielä jokien ja vesireittien varsilla olevat paikat, on määrä melkoinen.
Useammin teiden varsilla olevat erityiset kivet, kalliot ja lähteet ovat pelättyjä. Marja-Riitta Perttula mainitsee Liedon paikannimiä ja tarinoita -kirjassaan Littoisten Maijanvahan, joka sijaitsee Littoisista Loukinaisiin vieneen polun varrella:
Polkua kuljettiin Littoisten verkatehtaaseen töihin ja Haimionmäkeen tansseihin. Kiven ohi juostiin sydän kurkussa, sillä sen luona oli nähty ”olemattomia”. Uskottiin, että paikalle oli joku haudannut surmaamansa lapsen.
Tällaisia teiden varsilla olevia pelättyjä paikkoja on paljon. Kenties kummitustarinat ovat jatke vanhan pyhän paikan tabuille?
-John Björkman
