Kumarrus- ja halauskiviä sekä muita kulkuväylien paikkoja

Maisunkivi (kuva: John Björkman)

Vaikka hiisihankkeen puitteissa on pystytty löytämään ja paikantamaan melko suuri määrä eri tavoin pyhinä pidettyjä, kunnioitettuja tai pelättyjä paikkoja, ovat tiedot rituaalisesta käyttäytymisestä näissä paikoissa vähäisempiä.

Pyhien luonnonpaikkojen joukosta löytyy pieni mutta mielenkiintoinen joukko niin sanottuja ”kumarrus- tai halauskiviä.” Yksi sellainen on Liedon Lohelan Maisu, joka seisoo metsänreunassa aivan lähellä ikivanhaa Hämeen Härkätietä.

Paikkakunnan vanha kansa kertoo, että aina kun ”ylimaan” pitkät hevosjonot saapuivat kiven kohdalle, vietiin ensikertalaiset ”Maisua halaamaan”, ”jolleivät luvanneet viinaa matkakumppaneilleen”.

Näin kirjoittaa Uno Harva kirjoitelmassa Varsinais-Suomen henkistä kansankulttuuria, siteeraten H.A. Reinholmin jo 1800-luvulla keräämää perimätietoa. Vastaavia kiviä tunnetaan useampia lounaisrannikon ja sisämaan välisten vanhojen markkinateiden varsilta, sekä myös muualta Suomesta; mm. Oripään Teininkivi sekä Mouhijärven Mullinkivi. Suuri osa kivistä on kuitenkin tuhoutunut, tai niiden sijainti unohtunut. Yksi yhä tunnettu kumarruskivi on Kaijankivi Aurassa.

Nämä tavat eivät myöskään ole rajoittuneet vain mantereen suomenkielisen väestön piiriin. Finlands svenska folkdiktning -kokoelmasta löytyy seuraava maininta koskien Kakskerran Harjattulan edustalla olevia Kirkkoherran kiviä:

På Lappendal finns det två stora stenar, som kallas Kyrkherrarna. Om man har med sig i båten någon, som första gången far där förbi, narrar man på något sätt honom att taga hatten av sig för att hälsa på Kyrkherrarna.

Eli ruotsinkieliset saaristolaiset ovat noudattaneet täysin vastaavaa tapaa vesireitillä kohti Turkua; ensikertalainen huijataan ottamaan hattu päästään tervehtiäkseen Kirkkoherraa.

Kirkkoherra (kuva: John Björkman)

Vaikka usein kansanuskon pyhien paikkojen merkitys on tuntunut pätevän lähinnä niihin, jotka asuvat niiden lähellä ja käyttävät niiden ympärillä olevaa maata, on ohi kulkemisella kuitenkin selvästi keskeinen merkitys. Näitä ohikulkukiviä ovat kunnioittaneet pääasiassa kauempaa tulleet, joilla ei ole varsinaista suhdetta juuri niihin maihin, millä kivet sijaitsevat. Varsinais-Suomesta kartoittamistani kansanuskon paikoista yli puolet sijaitsee tien tai polun varressa. Jos tähän lisätään vielä jokien ja vesireittien varsilla olevat paikat, on määrä melkoinen.

Useammin teiden varsilla olevat erityiset kivet, kalliot ja lähteet ovat pelättyjä. Marja-Riitta Perttula mainitsee Liedon paikannimiä ja tarinoita -kirjassaan Littoisten Maijanvahan, joka sijaitsee Littoisista Loukinaisiin vieneen polun varrella:

Polkua kuljettiin Littoisten verkatehtaaseen töihin ja Haimionmäkeen tansseihin. Kiven ohi juostiin sydän kurkussa, sillä sen luona oli nähty ”olemattomia”. Uskottiin, että paikalle oli joku haudannut surmaamansa lapsen.

Tällaisia teiden varsilla olevia pelättyjä paikkoja on paljon. Kenties kummitustarinat ovat jatke vanhan pyhän paikan tabuille?

-John Björkman

Littoisten Maijanvaha (kuva: John Björkman)

Turussa kuullaan suomalaisten ja virolaisten pyhistä paikoista

Taivaannaulan Hiisi-hanke järjestää syyskuun puolivälissä Turussa Pyhät luonnonpaikat perinteisessä kulttuurissa -seminaarin. Kaikilla avoimessa tilaisuudessa on tarjolla tutkittua tietoa suomalaisten ja virolaisten pyhistä luonnonpaikoista. Ilmoittaudu mukaan nyt!

Hiisi-hanke on jo vuodesta 2013 kerännyt tietoa ja rahvaanomaisen perinteen tuntemia pyhiä luonnonpaikkoja Suomessa. Tietoa on tähän mennessä koottu yli 600 paikasta, jotka on voitu nimetä ja paikantaa vaihtelevalla tarkkuudella. Aineiston perusteella on voitu luokitella ja esittää erilaisia käyttöyhteyksiä pohjoiseen itämerensuomalaiseen perinnekulttuuriin kuuluville kultti- ja rituaalipaikoille.

Nyt järjestettävässä seminaarissa on tarkoitus esitellä hankkeen tähänastisia tuloksia sekä vertailla niitä sukukansojen, erityisesti virolaisten pyhiin luonnonpaikkoihin, joita on kartoitettu jo 1980-luvun lopulta lähtien. Virosta saapuu esitelmöimään ansioitunut pyhien luonnonpaikkojen tutkija Ahto Kaasik, jonka esitelmä tulkataan suomeksi. Pidämme myös paneelikeskustelun pyhien luonnonpaikkojen suojeluun, nykytilaan ja merkitykseen liittyvistä kysymyksistä.

Ilmoittaudu mukaan sähköpostitse osoitteeseen varsinaissuomi@taivaannaula.org. Lisätiedot seminaarista löydät tapahtuman verkkosivulla. Tervetuloa!

Liedon Keisvuori

”Keisvuoressa oli ennen pyhä lähde, johon uhrattiin ja josta vettä kipeihin tuotiin.”

Lieto 1915 (Sks, Kansanrunousarkisto)

 

Tiedot Liedon Keisvuoren lähteestä ovat niukimmasta päästä. Lähteitä joista on haettu parantavaa vettä neula- ja rahauhreja vastaan ovat Varsinais-Suomessa helposti yleisin pyhän luonnonpaikan tyyppi. Vastaavia tietoja on kymmenistä lähteistä alueella. Monet niistä ovat melko vaatimattomia paikkoina.

Liedon Keisvuori lähteineen on kuitenkin poikkeus, joka vähäisestä perimätiedosta huolimatta lukeutuu helposti lounaisen Suomen vaikuttavimpien pyhien luonnonpaikkojen joukkoon.  Ensinnäkin, Keisvuori on kauas näkyvä vuori. Se häämöttää Liedon kirkon takana Hämeen härkätietä ajaessa. Vuoren päälle rakennettu vesitorni tekee siitä entistä näkyvämmän.

Sijainti on Liedon rautakautisen keskusalueen itälaidalla, missä Aurajoki kaartuu lännestä pohjoiseen. Keisvuoren juurella on Liedon pappila ja lyhyen matkan päässä keskiaikainen kirkko. Joen toisella puolella ovat Moision ja Hiiden kylät. Hiiden kylän mailla oletetaan olleen Liedon rautakautisen uhrilehdon.

Keisvuoren uhrilähde löytyy mäen laelta. Sen lähettyvillä on suurikokoinen, useita metrejä halkaisijaltaan oleva yksinäinen ja huomiota herättävä siirtolohkare, josta kasvaa pieniä puun taimia.

Siirtolohkareen lähettyviltä, noin 50 metrin päässä olevasta kuusikosta löytyy itse lähde. Se koostuu useasta lähteensilmästä jylhänä kohoavan kallionseinämän edustalla.

Lähteen lähellä oleva vaha tai siirtolohkare.

Keisvuorella on ikäänkuin vuori vuoren päällä. Mäen päällä olevan laajan lakean alueen länsiosassa kohoaa siis toinen ”vuori”, jonka laidalla lähde on. Tämänä ylemmän mäen laidoilta löytyy useita mielenkiintoisia kivimuodostelmia, jotka ovat varmasti kiehtoneet ihmisiä kautta aikojen; mm. pieniä tunnelimaisia rotkoja sekä suuri lähes täysin sileä pystysuora pinta pyöreässä lohkareessa.

Kallion päältä avautuu näkymä länteen, Aurajoen ja Moision ja Hiiden maiden yli ja Hämeen härkätielle.

Keisvuoren nimen on arvioitu tulevan joko siitä että siellä olisi kasvanut myrkyllistä myös kveesyrtiksi kutsuttua punakoisoa, tai olevan murteellinen muunnelma ”kaasvuoresta”, eli vuoresta jolla on poltettu tulia tai kokkoja (lähde: Marja-Riitta Perttula: Liedon paikannimiä ja tarinoita).  Tämä kallion laki olisi kieltämättä erinomainen tulenpolttopaikka. Tuli lisäksi näkyisi täältä varmasti kauas.

Pyhät lähteet liittyvät usein nuorten kokonpolttopaikkoihin ja juhannuksen tai helan viettoon. Keisvuori voisi hyvin todennäköisesti olla sellainen.

Mielenkiintoista Keisvuoressa on myös, että se kuuluu Liedon pappilan maihin. Voisiko Keisvuori lukeutua niihin ”suomalaisten pyhiin lehtoihin” jotka paavin luvalla kirkko sai ottaa haltuunsa 1200-luvulla? Ympäristö antaa ainakin sellaisen vaikutelman että tässä on kyse enemmästä kuin pelkästä lähteestä.

Näkymä Keisvuoren korkeimmalta laelta länteen.

Lähteen takana kohoava kallio.

-John Björkman