Kansainvälisessä Hiisien kuvakilpailussa painottuivat Saarenmaan kuvat

Pyhiin luonnonpaikkoihin keskittyvässä kansainvälisessä Hiisien kuvakilpailussa nousivat tänä vuonna esiin Saarenmaan pyhät paikat. Pääpalkinnon voitti kuva ”Puiden esiäiti”, johon on taltioitu Saarenmaalla Liikülassa kasvava Tärin lehmus. Kuvan ottanut Maris Sepp työskentelee ympäristövirastossa ja kuvaa vapaa-ajallaan kotisaarensa luontoa.

Tärin lehmuksen iäksi arvioidaan 400 vuotta ja seitsenmetrisellä ympärysmitallaan se on Viron paksuin lehmus. Kuvakilpailun arviointiraadin johtaja, valokuvaaja Arne Ader sanoi, että matalalla latvuksella peitettyä Tärin lehmusta on hankala valokuvata, mutta voittokuva onnistuu tässä hyvin. ”Lisäksi, Viro tarvitsee enemmän 400-vuotisia puita ja voittajakuva auttaa muistuttamaan tästä”, Ader sanoi.

Neljättätoista kertaa järjestetty kuvakilpailu pidettiin viroksi, venäjäksi ja suomeksi, ja se keskittyi sukukansojen pyhiin paikkoihin. Suomen pyhän paikan sarjan voitti Markku Laitakari, jonka ottamassa kuvassa jatketaan kevään paimensoittoperinteitä Varsinais-Suomessa.

Taivaannaulan suvisoitto Maarian Soittomäellä. Kuvaaja: Markku Laitakari.

Sukukansojen sarjan palkinnon voitti kuva Marinmaan Arboryn kylän hiidestä, jonka kuvaaja on Oleg Ponomarjov. Marinmaalle meni myös tapojen (kuvaajan samoin Oleg Ponomarjov) sekä liikkuvan kuvan eli hiisivideon (Andrei Ogorodnikov) palkinto. Pyhien kivien palkinnon sai kuva Kominmaan pyhästä kalliosta (Natalja Onišenko).

Rajan taakse meni myös nuorten palkinto (pyhä kallio Venäjällä Tšeljabinskin alueella, kuvaajan 12-vuotias Danil Tomilov) sekä maailman palkinto, jonka kuvassa on tallennettu Indonesian Sulawesin saarella sijaitseva pyhä hiisi (Mark Levitin).

Suurin osa palkinnoista jäi kuitenkin Viroon: hiisien palkinto (Harjunmaan Saulan Sinilähteet, Mati Kose), pyhän puun palkinto (Läänemaan Paliveren jalava, Ilme Parik), antien palkinto (Põlvan maakunnan Jõksin Seppälähde, Kairi Kalmann), hiiden tuskan palkinto (Järvamaan Tammekülan Tammemägi, Riine Ant), terveyden palkinto (Järvamaan Prandin lähde, Rasmus Ilves), Vanhan-Võromaan palkinto (Laisin hiisilehmus, Villu Urban) ja Vironmaan palkinto (Ilumäen hiisipuu, Heiko Kruusi).

Kärkisijan lisäksi palkittiin vielä neljä Saarenmaan kuvaa. Niistä kolme on Odalätsin lähteestä: pyhien vesien palkinto (Urve Hermann), perinteen palkinto (Urve Hermann) ja saarien palkinto (Marko Palm). Luonnonsuojelun palkinnon voitti Marko Palmin kuva Pangan rantatörmästä.

Voittajakuvat valinneeseen arviointiraatiin kuuluivat luontovalokuvaaja Arne Ader, luontotoimittaja Helen Arusoo, taiteilija Epp Margna ja fennougristi Patrick O’Rourke.

Hiisien kuvakilpailua järjestää Hiite Maja-säätiö yhteistyössä Taivaannaula ry:n kanssa.

Voittajakuviin voi tutustua tällä sivustolla (viroksi).

Myös kaikki tämänvuotiset ja edellisvuosien kuvat ovat verkossa nähtävillä.

Alkuperäisen tiedotteen tekijä: Ahto Kaasik, Hiite Maja -säätiön johtaja.

Tämänvuotinen Hiiden ystävä on ikänsä metsämiehenä toiminut Erich Valksaar

Virossa on jälleen jaettu vuotuinen tunnustus pyhien luonnonpaikkojen puolesta toimineelle ihmiselle. Tämänvuotiseksi Hiiden ystäväksi valittiin ikänsä metsämiehenä toiminut Erich Valksaar, 89. Tunnustuksen taustalla oli Valksaaren toiminta Tõiveren hiiden pelastamiseksi. Valksaaren ja hänen kaltaistensa metsämiesten ansiosta Viron monet hiisipaikat ovat säilyneet miehitysajan läpi meidän päiviimme saakka.

Erich Valksaar muistelee:

”Olin Pajusissa aluemetsänhoitaja ja kävimme metsästämässä. Silloin löysin metsästä vanhat tammet. Villisiat kävivät siellä tonkimassa tammenterhoja. Aloin kysellä muilta, että miksi tammet kasvavat siellä. Silloin sain tietää, että se on vanha hiisipaikka. Tästä hiisitammistosta tiesivät myös muut. Joskus vuosien 1975 ja 1980 välissä Kuristan metsätalouden johtaja antoi minulle käskyn kaataa nämä vanhat tammet. Ministeriön miehet halusivat kuulemma tammilaudoista ruumisarkkuja. Minä en kuitenkaan halunnut kaataa niitä, koska se on vanha hiisipaikka. Valitin ahdingostani tutulle insinöörille. Hän suositteli, että sanoisin tammien olevan sisältä kostuneita ja siten kelpaamattomia laudoiksi. Sanoinkin sitten johtajalle, että nämä tammet eivät sovi, koska ne ovat mätiä ja niitä ei kannata kaataa. Sain toki kuulla kunniani, etten täyttänyt käskyä, mutta minua ei potkittu töistä.”

Tõiveren hiisitammisto. Kuvaaja: Eda Kasar.

”Nykyään metsissä on paljon hävitystä. Paljon arvokasta, mitä me omana aikanamme säilytimme, kaadetaan nyt. Sanotaan, että muuten mätänee. Se on harmillista”, Valksaar arvioi.

Valksaaren mukaan vanhoilla metsänhoitajilla olisi paljon opetettavaa nykyisille metsänhoitajille, mutta heitä ei valitettavasti haluta kuunnella. Muinainen metsämies katsoo myös, että maahan kaatuneet puut voisi siivota hiiden alta pois, jotta ihmisillä olisi mukavampi vierailla siellä. Kaikesta muusta huolehtikoon kuitenkin luonto.

Erich Valksaar syntyi 27.07.1932 Koorkülassa Helmen kihlakunnassa. Metsänhoitajan koulutuksen hän sai Tihemetsan teknisestä opistosta. Hän aloitti metsänhoitajan työt Lustiveren, myöhemmin Aidun metsänhoitoalueen apulaisaluemetsänhoitajana. Sieltä hän siirtyi Pajusin metsänhoitoalueelle, missä hän työskenteli kymmenen vuotta apulaisaluemetsänhoitajana ja sen jälkeen kolmekymmentäkaksi vuotta aluemetsänhoitajana. Valksaar on myös yksityismetsänhoitajien Hong-nimisen yhdistyksen jäsen. Hänellä on neljä lasta, kahdeksan lastenlasta, neljä lastenlastenlasta.

Tõiveren hiisi sijaitsee Põltsamaan kihlakunnassa (nykyään Põltsamaan kunnassa Jõgevamaalla).

Hiiden ystävän valitsevat joka vuosi Maavalla Koda, Hiite Maja-säätiö sekä EVT Põlisrahvaste Sihtasutus. Perinteinen Hiiden ystävän tunnustustilaisuus jouduttiin tänä vuonna perumaan koronatilanteen takia.

Alkuperäinen uutinen.

Hiisien kuvakilpailu 2021 — vielä ehdit osallistua!

Tämänvuotiseen Hiisien kuvakilpailuun ehtii vielä osallistua! Kuvia ja videoita voi ladata kilpailun sivuille 15.10.2021 saakka.

Kilpailuun toivotaan kuvia hiisistä ja muista luonnontilaisista pyhistä paikoista. Hiisien kuvakilpailun tarkoituksena on kunnioittaa perinteisten pyhien paikkojen kulttuuri- ja luonnonperintöä ja tallentaa niiden nykytila. Lisäksi kuvakilpailun kautta ihmisiä kannustetaan vierailemaan pyhissä paikoissa ja säilyttämään ja suojelemaan niitä.

Tänä vuonna Suomen pyhien paikkojen kuvilla on oma kilpailusarjansa. Taivaannaula kannustaakin kaikkia osallistumaan ja ikuistamaan Suomen pyhiä luonnonpaikkoja kuvan ja videon keinoin!

14. kertaa järjestettävän kilpailun aiheena ovat erilaiset pyhät luonnonpaikat: hiidet, pyhät mäet, puut, kivet, vesistöt ja muut luonnonpaikat. Kilpailussa tehdään ero pyhän luonnonpaikan ja ihmisten rakentaman pyhän rakennuksen välillä. Esivanhempamme ovat käyneet pyhillä luonnonpaikoilla rukoilemassa, parantumassa, jättämässä anteja, hankkimassa neuvoja, ennustamassa ynnä muita tapoja jatkamassa.

Kuvakilpailun arviointiraadin esimiehen, luontovalokuvaaja Arne Aderin mukaan kilpailun 14-vuotinen jatkuvuus ja kasvava valikoima näyttää, että tämä yritys kantaa syviä arvoja, mitkä puhuttavat ihmisiä.

”Hiisien kuvakilpailu on edesauttanut pyhien paikkojen uudellenlöytämistä ja lisännyt yhteiskunnallista tietoisuutta. Kiitos kuvakilpailun ihmiset ovat alkaneet etsiä pyhiä paikkoja yhä enemmän ja pyhistä paikoista on tallennettu tuhansia kuvia”, sanoo Arne Ader.

Palkinnot ja kilpailusarjat

Kilpailun pääpalkinto on 1000 €, sukukansojen sarjan palkinto 300 €, Suomen pyhän paikan palkinto 300 € ja 16-vuotiaiden ja sitä nuorempien palkinto 200 €. Tämän lisäksi jaetaan palkintoja mm. seuraavissa sarjoissa: hiisi, pyhä puu, kivi, vesistö, annit, hiiden tuska, perinne, saaret.

Kilpailuun voi lähettää kuvia luonnontilaisista pyhistä paikoista kaikkialta maailmasta. Kilpailuun voi lähettää myös liikkuvaa kuvaa eli 1,5 minuutin pituisia videoita. Kuvia ja videoita voi lisätä kilpailun sivuille 15.10.2021 saakka.

Kilpailun sivut on avattu viroksi, venäjäksi ja suomeksi. Hiisien kuvakilpailun järjestää Hiite Maja -säätiö yhteistyössä Taivaannaulan kanssa.

Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) mukaan ovat pyhät luonnonpaikat ihmiskunnan ja siten myös Pohjois-Euroopan vanhimpia luonnonsuojelualueita. Monilla alkuperäiskansoilla on pyhiä luonnonpaikkoja ja niihin liittyvät perinteet muodostavat olennaisen osan myös uralilaisten kansojen perinteestä.

Suomesta tunnetaan satoja pyhiä paikkoja: pyhiä kiviä, uhrimäkiä, lähteitä, karsikkopuita ja monia muita. Tietoisuus perimätiedon tuntemista pyhistä paikoista on kuitenkin vähäistä, ja sen lisäämiseen Hiisien kuvakilpailu tarjoaa uuden väylän.

Lisätietoja

Kilpailun sivut

Viime kilpailujen kuvat

Kilpailun juliste:

Hiisien kuvakilpailu 2021 avattu – Suomella oma kilpailusarja

Tämänvuotinen Hiisien kuvakilpailu on alkanut! Kilpailuun toivotaan kuvia hiisistä ja muista luonnontilaisista pyhistä paikoista. Hiisien kuvakilpailun tarkoituksena on kunnioittaa perinteisten pyhien paikkojen kulttuuri- ja luonnonperintöä ja tallentaa niiden nykytila. Lisäksi kuvakilpailun kautta ihmisiä kannustetaan vierailemaan pyhissä paikoissa ja säilyttämään ja suojelemaan niitä.

Tänä vuonna Suomen pyhien paikkojen kuvilla on oma kilpailusarjansa. Taivaannaula kannustaakin kaikkia osallistumaan ja ikuistamaan Suomen pyhiä luonnonpaikkoja kuvan ja videon keinoin!

14. kertaa järjestettävän kilpailun aiheena ovat erilaiset pyhät luonnonpaikat: hiidet, pyhät mäet, puut, kivet, vesistöt ja muut luonnonpaikat. Kilpailussa tehdään ero pyhän luonnonpaikan ja ihmisten rakentaman pyhän rakennuksen välillä. Esivanhempamme ovat käyneet pyhillä luonnonpaikoilla rukoilemassa, parantumassa, jättämässä anteja, hankkimassa neuvoja, ennustamassa ynnä muita tapoja jatkamassa.

Palkinnot ja kilpailusarjat

Kilpailun pääpalkinto on 1000 €, sukukansojen sarjan palkinto 300 €, Suomen pyhän paikan palkinto 300 € ja 16-vuotiaiden ja sitä nuorempien palkinto 200 €. Tämän lisäksi jaetaan palkintoja mm. seuraavissa sarjoissa: hiisi, pyhä puu, kivi, vesistö, annit, hiiden tuska, perinne, saaret.

Kilpailuun voi lähettää kuvia luonnontilaisista pyhistä paikoista kaikkialta maailmasta. Kilpailuun voi lähettää myös liikkuvaa kuvaa eli 1,5 minuutin pituisia videoita. Kuvia ja videoita voi lisätä kilpailun sivuille 15.10.2021 saakka.

Kilpailun sivut on avattu viroksi, venäjäksi ja suomeksi. Hiisien kuvakilpailun järjestää Hiite Maja -säätiö yhteistyössä Taivaannaulan kanssa.

Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) mukaan ovat pyhät luonnonpaikat ihmiskunnan ja siten myös Pohjois-Euroopan vanhimpia luonnonsuojelualueita. Monilla alkuperäiskansoilla on pyhiä luonnonpaikkoja ja niihin liittyvät perinteet muodostavat olennaisen osan myös uralilaisten kansojen perinteestä.

Suomesta tunnetaan satoja pyhiä paikkoja: pyhiä kiviä, uhrimäkiä, lähteitä, karsikkopuita ja monia muita. Tietoisuus perimätiedon tuntemista pyhistä paikoista on kuitenkin vähäistä, ja sen lisäämiseen Hiisien kuvakilpailu tarjoaa uuden väylän.

Lisätietoja

Kilpailun sivut

Viime kilpailujen kuvat

Kilpailun juliste:

Tule mukaan hiisienpäivän etätapahtumaan

Suomalaisen kansanuskon pyhiä paikkoja kunnioittavaa hiisienpäivää vietetään jälleen maaliskuun 28. päivä. Hiisienpäivän nimi viittaa hiisiin, pohjoisten itämerensuomalaisten kunnioittamiin pyhiin metsikköihin, jollaisia tunnetaan myös nykyisen Suomen alueelta. Kansanperinne tuntee hiisien ohella myös muita pyhiä paikkoja: puita, metsiköitä, kiviä, mäkiä, saaria, kallioita ja lähteitä.

Tänä vuonna Taivaannaula järjestää hiisienpäivän etätapahtuman, jossa vierailemme pyhillä luonnonpaikoilla ja pohdimme niiden merkityksiä. Samalla julkistamme ajankohtaisia uutisia mm. Pyhät luonnonpaikat -kuvanäyttelystä sekä pyhien luonnonpaikkojen karttapalvelun edistymisestä. Tervetuloa kuulolle sunnuntaina!

Tapahtuman löydät Facebookista!

”Annit” palkittiin Hiisien kuvakilpailussa

Hiite maja säätiön Hiisien valokuvakilpailun voittajien joukosta löytyy tänä vuonna peräti kaksi suomalaista.

Yksi voittajista on Markku Laitakari kuvallaan Annit. 1960-luvulla otetussa kuvassa näkyy Markun äiti Aili, Laitakarien kotitalon Kanniston uhrikiven edessä. Kuva, ja siihen liittyvä tapa, ovat todistus perinteiden erikoisista tavoista elää ja ilmentyä.

Kanniston talo ei ole kovin vanha, se on perustettu 1900-luvun alkuvuosina Maarian pitäjään. Aili ja Kaarle Laitakari muuttivat siihen vasta 1938. Kummallakaan ei ollut juuria kovin syvällä Turun seudulla. Aili oli syntyjään Helsingistä ja ehtinyt asua Oulussa sekä ennen naimisiinmenoaan Kärsämäessä, lähellä Pirunpesän kiveä, johon liittyvistä perinteistä hän on myös kertonut eteenpäin. Aili tunsi uskontotieteilijä Uno Harvan ja hänellä oli oikeus opiskella Turun yliopistossa. Kaarle Laitakari puolestaan tuli virkamiessuvusta. Hänen isänsä toimi Kakolan läänivankilan johtajana.   

Vaikka ei ole mahdotonta, että Aili Laitakari olisi jatkanut muualta oppimaansa uhraamisperinnettä, lienee ehkä todennäköisempää, että hän on oppinut suomalaisista uhraamistavoista Uno Harvalta, ja toteuttanut näitä perinteitä Kannistossa, perheen harjoittaessa karjataloutta. Silti tapa, ja kuva, ilmentävät hyvin itämerensuomalaista uhraamisen ja pyhittämisen perinnettä. Ailin tiedetään myös vieneen viereisen metsän haltijoille antimia. Se, että tämä on tapahtunut aivan Turun kupeessa, on itsessään osoitus perinteiden elinvoimaisuudesta.

Kanniston nykyinen omistaja Markku Laitakari (FM) on mm. valokuvaaja, taiteilija ja kotiseutuaktiivi, sekä myös Taivaannaulan jäsen. Hän on mm. järjestänyt näyttelyitä Maarian seudun historiallisista kohteista ja vaalii myös sukunsa uhrikiven perintöä. Tätä on tehty myös yhteistyössä Taivaannaulan kanssa osana suvipäivien viettoa.

Koska uhritapoja ilmentyi 1900-luvulla enää hyvin harvinaisesti, on Aili Laitakarin tarina arvokas ja esiin nostamisen arvoinen. Taivaannaula onnittelee Markkua Laitakaria palkinnosta.

Katso ”Annit” ja muut voittajakuvat tästä.

Markku Laitakari Kanniston uhrikiven luona

Kumarrus- ja halauskiviä sekä muita kulkuväylien paikkoja

Maisunkivi (kuva: John Björkman)

Vaikka hiisihankkeen puitteissa on pystytty löytämään ja paikantamaan melko suuri määrä eri tavoin pyhinä pidettyjä, kunnioitettuja tai pelättyjä paikkoja, ovat tiedot rituaalisesta käyttäytymisestä näissä paikoissa vähäisempiä.

Pyhien luonnonpaikkojen joukosta löytyy pieni mutta mielenkiintoinen joukko niin sanottuja ”kumarrus- tai halauskiviä.” Yksi sellainen on Liedon Lohelan Maisu, joka seisoo metsänreunassa aivan lähellä ikivanhaa Hämeen Härkätietä.

Paikkakunnan vanha kansa kertoo, että aina kun ”ylimaan” pitkät hevosjonot saapuivat kiven kohdalle, vietiin ensikertalaiset ”Maisua halaamaan”, ”jolleivät luvanneet viinaa matkakumppaneilleen”.

Näin kirjoittaa Uno Harva kirjoitelmassa Varsinais-Suomen henkistä kansankulttuuria, siteeraten H.A. Reinholmin jo 1800-luvulla keräämää perimätietoa. Vastaavia kiviä tunnetaan useampia lounaisrannikon ja sisämaan välisten vanhojen markkinateiden varsilta, sekä myös muualta Suomesta; mm. Oripään Teininkivi sekä Mouhijärven Mullinkivi. Suuri osa kivistä on kuitenkin tuhoutunut, tai niiden sijainti unohtunut. Yksi yhä tunnettu kumarruskivi on Kaijankivi Aurassa.

Nämä tavat eivät myöskään ole rajoittuneet vain mantereen suomenkielisen väestön piiriin. Finlands svenska folkdiktning -kokoelmasta löytyy seuraava maininta koskien Kakskerran Harjattulan edustalla olevia Kirkkoherran kiviä:

På Lappendal finns det två stora stenar, som kallas Kyrkherrarna. Om man har med sig i båten någon, som första gången far där förbi, narrar man på något sätt honom att taga hatten av sig för att hälsa på Kyrkherrarna.

Eli ruotsinkieliset saaristolaiset ovat noudattaneet täysin vastaavaa tapaa vesireitillä kohti Turkua; ensikertalainen huijataan ottamaan hattu päästään tervehtiäkseen Kirkkoherraa.

Kirkkoherra (kuva: John Björkman)

Vaikka usein kansanuskon pyhien paikkojen merkitys on tuntunut pätevän lähinnä niihin, jotka asuvat niiden lähellä ja käyttävät niiden ympärillä olevaa maata, on ohi kulkemisella kuitenkin selvästi keskeinen merkitys. Näitä ohikulkukiviä ovat kunnioittaneet pääasiassa kauempaa tulleet, joilla ei ole varsinaista suhdetta juuri niihin maihin, millä kivet sijaitsevat. Varsinais-Suomesta kartoittamistani kansanuskon paikoista yli puolet sijaitsee tien tai polun varressa. Jos tähän lisätään vielä jokien ja vesireittien varsilla olevat paikat, on määrä melkoinen.

Useammin teiden varsilla olevat erityiset kivet, kalliot ja lähteet ovat pelättyjä. Marja-Riitta Perttula mainitsee Liedon paikannimiä ja tarinoita -kirjassaan Littoisten Maijanvahan, joka sijaitsee Littoisista Loukinaisiin vieneen polun varrella:

Polkua kuljettiin Littoisten verkatehtaaseen töihin ja Haimionmäkeen tansseihin. Kiven ohi juostiin sydän kurkussa, sillä sen luona oli nähty ”olemattomia”. Uskottiin, että paikalle oli joku haudannut surmaamansa lapsen.

Tällaisia teiden varsilla olevia pelättyjä paikkoja on paljon. Kenties kummitustarinat ovat jatke vanhan pyhän paikan tabuille?

-John Björkman

Littoisten Maijanvaha (kuva: John Björkman)

Pyhien luonnonpaikkojen näyttely avattu Turussa

Tamme-Laurin tammi (Martin Mark 2015)

Valokuvanäyttely Brinkkalan galleriassa 18.9-17.10.2020

Taivaannaula ry:n yhteistyö Hiite Maja -säätiön kanssa on tuottanut tulosta perinteisiä pyhiä luonnonpaikkoja esittelevän näyttelyn muodossa. Näyttely on ollut esillä jo Tampereen Tahmelan huvilassa ja nyt se on katseltavissa Turun Brinkkalan galleriassa.

Virolainen Hiite Maja -säätiö on järjestänyt vuodesta 2008 alkaen Hiisien valokuvakilpailua, jossa esitellään eri kansojen perinteisiä pyhiä luonnonpaikkoja. Kilpailun tavoitteena on kunnioittaa luonnontilaisten pyhien paikkojen luonnonperintöä ja kulttuuriperintöä. Lisäksi kilpailun kautta pyritään dokumentoimaan paikkojen nykytilaa sekä ohjaamaan ihmisiä vierailemaan niissä ja suojelemaan niitä. Vuoden 2019 kilpailuun lähetettiin satoja kuvia 20 valtion alueelta ja 41 eri kansan pyhistä paikoista.

Taivaannaula ry on jo vuosien ajan kerännyt tietoa Suomen perinteisistä pyhistä luonnonpaikoista Hiisi-hankkeen muodossa. Hankkeen puitteissa näitä kohteita on valokuvattu ja dokumentoitu vapaaehtoisten voimin. Hiisi-hankkeen puitteissa on myös tehty kansainvälistä yhteistyötä Hiiten Majan ja muiden tahojen kanssa.

Tänä keväänä Taivaannaulan tuo Hiite Majan säätiön luvalla kilpailun voittajakuvia nähtäville myös Suomeen. Suomalaiselle yleisölle lienee iloinen yllätys, että voittajakuvien joukossa on myös muutama kuva Suomen pyhistä luonnonpaikoista. Näyttelyn järjestäminen on osa Taivaannaulan pyrkimystä edistää kansanuskon tuntemien pyhien luonnonpaikkojen tuntemusta Suomessa ja pitää paikkoihin liittyvät paikallisperinteet elävinä. Hiisien valokuvakilpailun kuvien lisäksi Brinkkalan galleriaan tulee esille folkloristi John Björkmanin kuvia lounaissuomalaisen kansanuskon paikoista. 

Björkmanin kuvien tarkoitus on tuoda esille, että kansanuskon kunnioittamia paikkoja on myös Suomessa, mutta ne on paljolti unohdettu. Kuvat luovat suuren kontrastin verrattaessa valokuvakilpailun kuviin kulttuureista, joissa paikat ovat elävässä käytössä, niissä käydään ja niitä kunnioitetaan.

Pyhien luonnonpaikkojen kuvanäyttelyä on suunniteltu esiteltäväksi Tampereen ja Turun jälkeen myös muualla Suomessa. Tästä seuraa enemmän tietoa.

Pyhien luonnonpaikkojen näyttely on esillä Brinkkalan galleriassa (Vanha Suurtori 3, 2. krs.) 17.10.2020 saakka
Avoinna ti-su klo 10-18.
Näyttely on maksuton.

Palvelus (Mana Kaasik 2009)

Turussa kuullaan suomalaisten ja virolaisten pyhistä paikoista

Taivaannaulan Hiisi-hanke järjestää syyskuun puolivälissä Turussa Pyhät luonnonpaikat perinteisessä kulttuurissa -seminaarin. Kaikilla avoimessa tilaisuudessa on tarjolla tutkittua tietoa suomalaisten ja virolaisten pyhistä luonnonpaikoista. Ilmoittaudu mukaan nyt!

Hiisi-hanke on jo vuodesta 2013 kerännyt tietoa ja rahvaanomaisen perinteen tuntemia pyhiä luonnonpaikkoja Suomessa. Tietoa on tähän mennessä koottu yli 600 paikasta, jotka on voitu nimetä ja paikantaa vaihtelevalla tarkkuudella. Aineiston perusteella on voitu luokitella ja esittää erilaisia käyttöyhteyksiä pohjoiseen itämerensuomalaiseen perinnekulttuuriin kuuluville kultti- ja rituaalipaikoille.

Nyt järjestettävässä seminaarissa on tarkoitus esitellä hankkeen tähänastisia tuloksia sekä vertailla niitä sukukansojen, erityisesti virolaisten pyhiin luonnonpaikkoihin, joita on kartoitettu jo 1980-luvun lopulta lähtien. Virosta saapuu esitelmöimään ansioitunut pyhien luonnonpaikkojen tutkija Ahto Kaasik, jonka esitelmä tulkataan suomeksi. Pidämme myös paneelikeskustelun pyhien luonnonpaikkojen suojeluun, nykytilaan ja merkitykseen liittyvistä kysymyksistä.

Ilmoittaudu mukaan sähköpostitse osoitteeseen varsinaissuomi@taivaannaula.org. Lisätiedot seminaarista löydät tapahtuman verkkosivulla. Tervetuloa!

Bevall eli Pyhävaha eli Uhrisaari

Maritta Lehvosen muistoja Uhrisaaresta

Vanhempani ostivat 1960-luvun lopulla Turun Kakskerran Myllykylästä meren rannalta mökkitontin. Alue, joka sai nimekseen Pitiskari oli vielä taannoin ollut omana saarenaan, jossa eräs mies oli laiduntanut lampaita. Maankohoamisen ja ilmeisesti vähän ihmisenkin avustuksen myötä mökillemme kuitenkin päästiin kulkemaan autolla.

Itse synnyin 1975 ja kasvoin tietoisena, että mökkimme edustalla, lyhyen soutumatkan päässä olevat pienet saaret ovat nimeltään Uhrisaaret. Katselin kesäpäivät ja illat etualan matalampaa, laakeaa kalliosaarta, missä oli vähän metsää. Sen takana oleva saari kohosi korkeuksiin jylhänä ja kolmionmallisena. Muistan tiedustelleeni isältäni, miksi saaren nimi on Uhrisaari. Hänellä taisi olla ajatus, että se olisi muinainen kalastajien uhrauspaikka. Mistä tämä tieto oli peräisin, en tiedä. Oliko lampaita paimentanut mies tiennyt asiasta jotain tai perhe, jolta tontti ostettiin ? Kovin monta kertaa en kesällä saaressa käynyt, mutta talvisen reissun jäitä pitkin kolmion muotoiselle saarelle muistan. Se oli kovin työläs kiivettäväksi.

Joskus tuli puheeksi, että saarten virallinen nimi olisi Peevalin karit. Se kuulosti kummalliselta eikä tuota nimitystä meidän perheessä milloinkaan käytetty. Minua kymmenen vuotta vanhempi siskoni kuulikin vasta tänä talvena minulta, että Uhrisaari on merkitty kartalle Peevalin karina.

Näkymä huipulta kohti Niittu- eli Ohdensaarta.

Saari, jolla on monta nimeä

Nykyisin Turkuun kuuluvan Kakskerran saaren edustalla on Bevalliksi tai Peevalinkariksi merkitty pikkusaari, tai oikeastaan kaksi saarta, joista eteläisempi on tunnettu vanhana uhripaikkana, missä on vielä 1900-luvun alkupuoliskolla kokoonnuttu polttamaan juhannuskokkoa. 1700-luvun kartassa puolestaan saarten kohdalla lukee ”Pyhä vaha grunden”.

Saari sattuu olemaan myös suurin piirtein Kakskerran eli Turun (alun perin Kaarinan) ja Paraisten rajalla. Se ei ole ainoastaan pitäjänraja vaan myös kieliraja suomen- ja ruotsinkielisen saariston välillä. Ja koska Parainen oletettavasti on asutettu vasta keskiajalla, se saattaa hyvin olla myös esihistoriallisen asutus- ja nautinta-alueen rajalla. Tämä tekisi siitä malliesimerkin Veikko Anttosen teorian mukaisesta ”Pyhä”-paikasta.

Pyhään ulkoraja-alueeseen viittaava nimistö ei lopu tähän: Peevalinkarin itänaapurissa on isompi saari, Niittusaari. Keskiaikaisissa asiakirjoissa kerrotaan Kakskerran Myllykyläläisten kulottaneen ”Ohdensaaren” niityksi. Koska Niittusaari on Myllykylän edustalla, voi olla aiheellista olettaa että Niittusaari olisi alun perin ollut karhuun viittaava Ohdensaari.

 

Käynti Peevalinkarilla helmikuussa 2018

Helmikuun kovien pakkasten tekemät jäät antoivat helpon tilaisuuden mennä tutkimaan paikkaa. Vaikka onhan se tavallaan erikoista mennä sydäntalvella tutkimaan juhannuksen vietosta tunnettua pyhää saarta.

Peevalinkareille on Kakskerran etelärannalta lyhyt matka, sen hiihtää muutamassa minuutissa. Rantaan yhtaikaa osuva seurue joka kiinnittää mönkijään peräkärryä ja suuntaa sen kanssa jäille häivyttää epäilykseni jään kantavuudesta.

Peevalinkareista nimenomaan eteläisen pitäisi olla se pyhä saari, eikä asiasta ole epäilystä kun sen saa näköpiiriin: pohjoisesta päin lähestyessä saari piirtyy merestä nousevana kolmiomaisena vuorena, jolla on pyhille kallioille tyypillinen pystysuora seinämä pohjoiseen päin.

Lähestyessäni saarta jää alkaa pitää omituista vonkuvaa, muljahtelevaa ääntä. Varmaankin jään alla olevan veden aaltoilua, mutta se saa koko ympäristön tuntumaan elävältä.

Koska pohjoispuoli vaikuttaa jyrkältä, kierrän saarta itäpuolelta. Kaakkoispuolelta paljastuu loiva ranta, johon kesäiset saarella vierailijat varmaan tuovat veneensä. Päätään itsekin tehdä ”maihinnousun” tästä. Rannan läheltä metsästä löytyy kivistä kyhätty nuotiopaikka jossa on puoliksi palaneita puita. Saarta siis käytetään yhä ainakin retkeilypaikkana.

Eteläpuolelta saaren maasto nousee loivasti, lähes porrasmaisesti kohti pohjoispäässä olevaa huippua, joka häämöttää jo puolesta välistä kivistä rinnettä. Huippu paistattelee auringonvalossa, muun saaren jäädessä puiden varjoon. Näky on jotenkin kunnioitusta herättävä – kyllä tässä selvästi tuntee nousevansa pyhälle vuorelle.

Itse huippu on kolmiomainen ja suippo. Sen edessä makaa vaakatasossa pöytä- tai alttarimainen kivipaasi, jonka edessä puolestaan kahden kiven väliin jäävä syvennys. Huipulta on hienot näköalat yli avoimen jääkentän, etelään Paraisille, pohjoiseen Kakskertaan sekä itään kohti Niittu- eli Ohdensaarta.

Paikka on erittäin kaunis ja vaikuttava. Lisäksi saaren monet nimet, Pyhävaha, Uhrisaari, Peevalinkari ja niiden säilyminen sekä saareen liittyvä juhannuksenviettoperinne ja sijainti kielirajalla tekevät siitä yhden Varsinais-Suomen kiehtovimmista pyhistä luonnonpaikoista.

John Björkman ja Maritta Lehvonen