Pälkäne, Pirkanmaa
Kohteen sijainti kartalla
Kuvaus
Kaksi kiveä jotka muistuttavat kirkkoa ja kellotapulia. Karttalinkin mukaan Sappeenvuoren itä-kaakkoisrinteessä, 130m eteläisimmältä jyrkänteeltä kaakkoon.
Perimätieto
Jari Kemppaisen kirjoitus Sappee-Ohvenon kyläyhdistyksen sivuilla (www.sappee-ohveno.fi) :
”Sappeenvuoren kaakkoisrinteessä on kaksi siirtolohkaretta, joita kutsutaan Jylhän kirkoksi. Toinen kivi muistuttaa kivikirkkoa ja toinen kellotapulia. Vielä 1980-luvulla kivien välistä kulki vanha polku. Polku kulki Mäkipäästä muutamaan Metsäkulman taloon ja takamaahan eli Laipanmaahan. Sitä pitkin kulkivat Metsäkulman asukkaat kylälle kirkkorantaan tai mäkipääläiset takamaahan marjaan.
Myöhemmin on lähes lohkareille asti tehty metsätie, joka nykyisin jatkuu metsäkoneurana Sappeen rinteen ja kivien välillä. Sen seurauksena kulku kivien välistä on lakannut ja polku on lähes hävinnyt. Samalla kivet ovat piiloutuneet puuston taakse vaikeasti havaittaviksi.
Kuulin kevään 2005 Sappeen kinkereillä Jylhän kirkosta, ja seuraavana kesänä kävin Hellevi Salosen opastuksella tutustumassa tähän kirkkoon. ”Kirkkokiven” pystysuorassa seinässä on lähekkäin kaksi reikää, jotka näyttävät kiveen poratuilta. Miina Salonen (1886-1965) on kertonut äitinsä Maria Kustaantytär Piikin (1836-1932) kertoneen, että kun polkua pitkin mentiin kivien ohi, niin kaksi sormea piti laittaa reikiin ja lukea Isä Meidän -rukous.
Mikä Jylhän kirkko sitten on? Mikä on sen tausta? Seuraavassa esittämäni vaihtoehdot ovat arvausta ja historiaan perustuvaa mielikuvitusta.
Kivet ovat olleet takamaassa asuvien pälkäneläisten kirkkomatkan varrella Onkkaalassa sijaitsevalle Pyhän Mikaelin kirkolle. Kirkolla on aikoinaan ollut erillinen kellotapuli. Suuret kivet muistuttivat kirkkomatkaajalle matkan päämäärästä. Kivien kohdalle tultaessa pidettiin tauko, nojattiin kiveä vasten, muistista haettiin Isä meidän
-rukous, ja rukoiltiin voimia matkan vaivalloisuuden takia.
Joku kirkkomatkalla ollut rukoili Isä Meidän -rukousta ihan tosissaan vaaran uhatessa, ehkä pedon tai väsymyksen vuoksi tuntemastaan pelosta, samaan aikaa kivelle kiiveten. Selvittyään vaarasta hän muisti aina kiven kohdalla toistaa kiitollisena rukouksen. Näin kirkkomatkasta alkanut tapa liittyi aina kivien ohittamiseen ja siirtyi esimerkin ja oppimisen myötä myös muiden kuin kirkkomatkalla olevien tavaksi.”